Nemesis.

"Do you know what 'Nemesis' means? A righteous infliction of retribution manifested by an appropriate agent. Personified in this case by an 'orrible cunt... me". 

- Brick Top

Sunnuntaina on vuorossa Pohjois-Lontoon derby numero 148. Asetelma pelille ei voisi olla oikeastaan herkullisempi: molemmat joukkueet ovat käytännössä pakkovoiton edessä. Arsenal tarvitsee voiton, jos haluaa elätellä toiveita valioliigan mestaruudesta. Tottenham puolestaan tarvitsee voiton pitääkseen yllä edes teoreettiset mahdollisuudet top-4 sijoituksesta. Realistisemmin Spurs kuitenkin taistelee paikasta Eurooppa liigaan yhdessä Manun ja Evertonin kanssa. 

Ajattelin, että Pohjois-Lontoon derbyn lähestyessä olisi sopiva pohdiskella kannattajuuteen olennaisesti liittyvää ilmiötä: arkkivihollisia. Tosi elämässä arkkivihollisten esiintyminen on melko harvinaista, ovat ne joukkuelajeissa hyvin yleisiä, etenkin jalkapallossa. Kaikilla joukkueilla tuntuu olevan vähintään se yksi toinen joukkue, jolle ei toivota mitään hyvää. Ei riitä, että oma joukkue menestyy paremmin, vaan monesti toivomme yhtä lailla sille toiselle pelkkää rämpimistä ja tappioita.

Suomella on Ruotsi, Englannilla Saksa, Saksalla Hollanti, Skotlannilla Englanti, Liverpoolilla Manu, Evertonilla on Liverpool, Newcastlella on Sunderland ja Arsenalilla on Tottenham. Arkkivihollisia, tai Nemesiksiä, saattaa olla useita, mutta usein fanien silmissä tästä joukosta nousee yksi ylitse muiden. Haastattelututkimusten perusteella Arsenalin kannattajille kyseessä on nimenomaan Tottenham (ja sama toisinpäin).

Arkkivihollinen tuo kannatukseen oman mausteensa. Fanit saavat näistä kohtaamisista kaiken mahdollisen irti, riippumatta kummankaan joukkeen sarjasijoituksesta. Kuten Keith Armstrong totesi Newcastlen ja Sunderlandin derbystä: "tämä on the matsi kaudessa jonka molemmat haluavat voittaa". Sarjasijoitus, pokaalit ja muut tuntuvat unohtuvan, kun se rakas vihattu joukkue astelee viheriölle. Derbyn voittamisen jälkeen aurinko tuntuu lämmittävän enemmän, jäätelö maistuu paremmalta ja kaikki huolet unohtuvat hetkeksi.

Jalkapallossa on paljon samaa kuin supersankarielokuvissa: me kaipaamme "hyviä" arkkivihollisia. Mitä Superman olisi ilman Lex Luthoria, professori Xavier ilman Magnetoa, Batman ilman Jokeria tai Star Wars ilman Darth Vaderia*. Kannattajuus on ennen kaikkea tunnetta, olkoon kyseessä oman joukkeen menestyksen aiheuttamaa riemua, tai sen toisen rämpimisen aiheuttamaa vahingoniloa. Joillekin vahingonilo on tärkempää kuin toisille, mutta tuskin löytyy montaa Arsenalin kannattajaa, jota ei olisi hymyilyttänyt normaalia enemmän Manun tämän kauden pelit. 

Itselleni Tottenham ei ole kuitenkaan koskaan ollut juuri se joukkue, jonka voittaminen oli kaikista tärkeintä. Itse asiassa minulle tuli jopa hienoisena yllätyksenä, se kuinka tärkeä vastus Tottenham on Arsenalin kannattajille. Arsenalia olen kannattanut jostain 2000-luvun puolivälistä semi-aktiivisesti ja niin sanotusti kunnolla vasta vuoden 2009 jälkeen (hommattuani canal plussan). Minulle Tottenham oli aina ollut lähinnä harmiton keskikastin joukkue, vähän kuten joku Aston Villa tai Everton. En pitänyt niitä minkäänlaisena uhkana meille. Joukkue oli silmissäni harmaa, mauton ja hajuton (ja on sitä tietyssä mielessä edelleen). Sen sijaan minulle tärkeimmät vastustajat ovat Liverpool ja Manu, sekä nyttemmin myös Chelsea. Olen oikeastaan vihannut Manua jo ennen kuin olen kannattanut mitään joukkuetta. 

Twitterin ja sosiaalisen median myötä minuun on kuitenkin kuin tarttunut muiden fanien tuntemukset  ja näkemykset Tottenhamista, joskin huomattavasti miedompina. Pidän edelleen Spursia eräänlaisena kiukuttelevana pikkuveljenä, joka yrittää jatkuvasti kaikkensa päästääkseen pois isoveljensä varjosta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Edelleenkään minulla ei periaatteessa ole mitään itse joukkuetta vastaan, mutta sen sijaan sen paikalliset fanit (siis lontoolaiset) vaikuttavat todella epämiellyttävältä porukalta. Ainakin näin Arsenal-lasien läpi katsottuna. Viimeisimpänä oli Walcottin saama kohtelu Spurs-fanien toimesta. 

Mutta miten Snatch elokuvasta tuttu Brick Top liittyy aiheeseen? Aasinsilta on seuraavanlainen: 

Viime kaudella Spurs voitti kotipelinsä White Hart Lanella Arsenalia vastaan 2-1, Gareth Balen ja Aaron Lennonin maaleilla. Pelin jälkeen Tottenham nousi kolmanneksi, jättäen Arsenalin seitsemän pisteen päähän viidenneksi. Silloinen manageri Andre Villas-Boas totesi haastattelussa, että Arsenal oli keskellä "negatiivista spiraalia" (negative spiral)**. Villas-Boasin vahingonilo ja uhittelu lopulta kostautui, kun kauden viimeisessä pelissä Arsene Wenger laskeutui Newcastleen St.James Parkille mukanaan yksitoista koston ja hyvityksen airuetta, tarkoituksenaan poistaa vääryydet ja asettaa maailmaan tasapaino. Arsenal otti vaaditun voiton ja  päätösvihellyksen jälkeen oli sarjataulukossa neljäs, jättäen Spursin viidenneksi. 

Jos kanssafanit pystyvät kannattamaan jotain joukkuetta, ilman että tuntevat edes vahingoniloa pääkilpailijoiden tai arkkivihollisten räpellyksestä, nostan hattua. Itse en siihen pysty, tai edes halua. Kenellekkään en loukkaantumisia toivo, mutta kyllähän tuo Manun tämä kausi on ollut mahtavaa seurattavaa. 

'till later!

*Itse asiassa me tiedämme millainen Star Wars oli ilman Darth Vaderia (episodit I-III): täyttä skeidaa.

**Negative Spiralin vapaa suomennos: Arsenal voittaa kaikki loput pelinsä, jättäen Spursin viidenneksi. Spurs myy Balen ja Arsenal ostaa Özilin. Spurs-fanit joutuvat europelejä varten ostamaan Nelonen Pron.