8 ja 2

Hyvää sunnuntaita!

Edellisestä kirjoituksesta on ehtinyt vierähtää tovi. Osittain syynä ovat olleet työkiireet, mutta syynä on ollut allekirjoittaneen tietynlainen apatia kuluneen kauden suhteen. Kausi ei siis ole käynnistynyt missään vaiheessa odotusten mukaisesti. Otsikossa mainitut numerot ovat viittaus tähän: kahdeksan pelattua peli, joista vain kaksi voittoa. Jostain olin lukevinani, että kauden aloitus on huonoin Wengerin historian aikana.

Toki tappioita on edelleen liigassa vain yksi, sekin sarjajohtaja Chelseaa vastaan vieraissa, mutta tasapelien suuri määrä on yhtä huolestuttavaa. Kotona tasapeleihin ovat päättyneet pelit Hullia, Manchester Citya ja Tottenhamia vastaan, vieraissa pisteet ovat tasattu Leicesterissä ja Goodison Parkilla. League cupissa lähtö tuli Southomptonia vastaan ja mestareiden liigassa saldona on tappio Dortmundia vastaan vieraissa ja kotivoitto Galatasaraysta. 

Saldo ei missään nimessä ole sitä, mitä sen pitäisi olla, jos mestaruudesta halutaan edes unelmoida.

Tappioita ja tasapelejä sattuu kaikille, mutta huolestuttavinta on ollut Arsenalin peli-ilme oikeastaan läpi kauden, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Kokonaisuutena hyviä pelejä on ollut  käytännössä kaksi: Aston Villa vieraissa ja Galatasaray kotona. Noissa peleissä Arsenal väläytteli sitä taitoa mitä siltä tulisi odottaa jokaisessa pelissä. Nämä matsit ovat kuitenkin olleet lähinnä poikkeuksia. Lähtökohtaisesti joukkueen otteet ovat olleet jossain huonon ja umpisurkean välimaastossa.

Jo perinteeksi muodostuneet loukkaantumiset ovat pitäneet huolen siitä, että Wenger on joutunut peluuttamaan eri miehityksiä pakon sanelemana, eikä siis taktisina vaihtoehtoina, kuten Mourinho pystyy Chelseassa tekemään. Wenger ei pääse siis valitsemaan kentälle pelaajia taktisen preferenssinsä perusteella, vaan joutuu tyytymään niihin, jotka ylipäätään ovat pelikunnossa. Ongelma joka oli ennakoitavissa ja ratkaistavissa kesällä, mutta jostain syystä homma jätettiin puolitiehen. Kesällä tuli toki hyviä pelaajia vahvistukseksi, mutta Artetalle kilpailijan sekä keskuspuolustajan hankkimatta jättämiset saattavat nousta kohtalokkaiksi virheiksi. Näissä syyttävä sormi osoittaa vain ja ainoastaan Arsene Wengeriin. Jostain syystä hän ei halunnut ratkaisevaa askelta ottaa. Omiin pelaajiin luottaminen on toki hyvä asia, mutta on typeryyttä olla puuttumatta ongelmakohtiin ja tiedossa oleviin puutteisiin.

Loukkaantumisten ohella moni pelaaja on alisuorittanut liikaa. Lisäksi näytönpaikan saaneet pelaajat eivät ole mahdollisuuksiaan juuri käyttäneet. Onnistujia on yksinkertaisesti liian vähän. Taktisesti peli on sekavaa, eikä kukaan oikein tunnu tietävän omaa rooliaan, paikkaansa tai sitä kuka pelaa milloin missäkin. Lopputulos on epävarmuutta, huonoja ratkaisuja, hätäisiä syöttöjä, pallon liikuttamista sivulle tai alaspäin, juoksut on väärin ajoitettuja ja viimeiset ratkaisut ovat joko huonoja tai hätäisiä. 

Kentällä ei tunnu olevan yhtään johtajaa, kukaan ei ota vastuuta, tai isompaa roolia itselleen. Jos vastustaja pelaa kovaa, niin joukkueen ainut vastaus on valittaa hyödyttömästi tuomarille. Samaan aikaan Wenger levittelee turhautuneena käsiään teknisellä alueella ja näyttää ajoittain olevan yhtä pihalla, kuin kentällä juoksevat 11 kovapalkkaista ammattilaista.

Takanelikko on loukkaantumisten takia jatkuvassa muutostilassa, mikä yhdistettynä yleiseen joukkueen epävarmuuteen tarkoittaa sitä, että jokainen hyökkäys on Arsenalille vaaranpaikka. Ja tarkoitan kirjaimellisesti _joka_ hyökkäystä, niin omaa kuin vastustajankin. Keskikenttä ei pysty tarjoamaan riittävää tukea puolustuslinjalle ja etenkin vastahyökkäyksissä ovat helisemässä.

Rytmi, varmuus, nopeus ja kovuus loistavat kaikki poissaolollaan. Tähän kun lisätään epävarma puolustuslinja, niin ei ole ihme, että esimerkiksi Hull teki kolmesta laukauksesta kaksi maalia. Jos tähän pystyvät sellaiset joukkueet kuten Hull tai Leicester, niin vastahyökkäyksistä onnistuminen meitä vastaan on Chelsean ja Dortmundin tasoisille joukkueille suorastaan lastenleikkiä.

Keväinen FA-cupin voitto tuntuu enää kaukaiselta (joskin hienolta) muistolta, mistä ovat joukkueen surkeat otteet pitäneet huolen. Vaatimukset Wengerin potkuille ovat vain voimistuneet viime kaudesta. On toki liian aikaista antaa tuomiota kaudesta lokakuussa, mutta ei tämä hyvältä näytä. Huolestuttavinta on kenties se, että Wenger näyttää siltä, ettei hän ole täysin kykenevä tätä solmua aukaisemaan.

Kaikkea ei toki pysty laittamaan valmennuksen syyksi, sillä pelaajien henkilökohtainen taso on monesti ollut täysin riittämätöntä. Monet pelaajat ovat olleet peleissä täysin yössä ja kaukana omasta potentiaalistaan. Onnistujien määrä voitaneen laskea yhden käden sormilla. Myös kaikenlainen tasaisuus tuntuu puuttuvan. Hyvin toimivalle joukkueelle ei ole tyypillistä, että pelaaja saattaa olla yhdessä pelissä huikea ja seuraavassa umpisurkea. Taso, latautuminen ja yritys vaihtelevat aivan liikaa pelien välillä.

Arsenalissa tuntuu myös vaikuttavan tällä hetkellä sellainen välinpitämätön "good enough" -asenne. Mistään ei tule riittävästi painetta tilanteen muuttamiselle. Ei pelaajilta toisilleen, ei valmentajalta pelaajille, johtokunnalta valmentajalle tai omistajalta johtokunnalle. Kukaan ei ota isoa roolia ja johtajuutta. Kovuus ja sellainen "perkele nyt tullaan eikä meinata" -asenne puuttuu täysin. Juuri tätä joukkue nyt kaipaisi, sillä taitoa pitäisi olla riittävästi. Ongelmana on, että Wenger ei ole koskaan ollut hyvä tällaisessa Sir Alexmaisessa tylytyksessä, mitä pelaajat kaipaisivat. 

Johtokunnalle ja Stan Kroenkelle joukkueen nykyinen tila ei ole ongelma. He ovat tehneet todella selväksi vankkumattoman luottonsa Wengeriin. Heillä ja Wengerillä riittää kyllä kärsivällisyyttä ja uskoa omaan tekemiseen ja filosofiaan. Samaa ei voi sanoa meistä faneista. 

Myöhempään!