Faniudesta.

Hyvää alkavaa iltapäivää!

Kirjoitustahti otti muutaman viikon taka-askeleen, koska allekirjoittanut oli ensin mökillä ja sitten matkalla. Lisäksi Arsenalin suunnalta tulleet uutiset ovat olleet melko vähäisiä. Joukkueen Aasian kiertue on nyt ohi ja mukaan tarttui pari voittoa, hienohkoja maaleja, höpöhöpö-pokaali ja maailman paras video Santi Cazorlasta uima-altaasta. Santi Cazorlasta on yksi ylivoimaisista suosikeistani ja olen vahvasti sitä mieltä, että Unescon pitäisi julistaa hänet kansallisaarteeksi ja maailmanperintö-kohteeksi. 

Harjoituspelit jatkuvat viikonloppuna Emirates Cupin myötä ja ensi viikolla on vastassa Chavs (joka hävisi juuri New York Red Bullsille numeroin LOL) Community Shield -ottelussa. Koska pre-season on edelleen kesken, kirjoitan siitä tarkemmin vasta ensi viikolla, kun joukkueella on enemmän pelejä vyöllään. Harjoituspelit ovat tietysti aina harjoituspelejä, mutta ehkä niiden avulla voinee tehdä valistuneita arvauksia/näkemyksiä tulevasta kaudesta ja pelaajien tasosta.

Eli joukkueen edesottamuksista ja omista odotuksista lisää ensi viikolla. Julkaisu saattaa olla jonkinlainen ennakkokatsaus tulevaan kauteen, semisti sekavaa jorinaa eri aiheista, tai jotain näiden väliltä. Mutta nyt kuitenkin tämän postauksen varsinaiseen aiheeseen, Monty Pythonia siteeratakseni: 

And now something completely different...

Olen jo pidempään pyöritellyt mielessäni otsikossa mainittuja teemoja kirjoittamisen aiheena. Eli olen hahmotellut tekstiä, jossa kirjoittaisin omasta faniudestani ja sen synnystä. 

Oma Arsenalin kannatus kypsyi pikkuhiljaa vuoden 2006 aikana. Tätä ennen olin seurannut jalkapalloa hyvinkin satunnaisesti, lähinnä arvokisoja ja satunnaisia pelejä yleltä. Joukkueista tunteita herätti ainoastaan Manu, jota vihasin. Viha Manua kohtaan syntyi näiden voitettua Juventus jossain mestareiden liigan matsissa (en muista oliko peräti jokin finaali). Juventus oli tuolloin jonkinlainen suosikki (sympatiseeraan seuraa jossain määrin edelleen), johtuen pitkälti sen italialaisuudesta (minulla on sukulaisia Italiassa ja maajoukkuetta olen kannattanut aina vuoden 1994 kisoista saakka). 

Minulta - kuten varmasti monelta muultakin - kysytään usein samaa kysymystä: miksi juuri Arsenal ja milloin aloitit kannattamisen? Kysymyksen esittäjänä on yleensä sellainen henkilö, joka ei itse kannata mitään jengiä ja on puhtaasti utelias. Alkuun tuo kysymys jopa ärsytti, sillä huomasin ettei minulla ollut antaa mitään järkevää vastausta. Kun olin kuullut kysymyksen riittävän usein aloin myös itse miettiä omaa kannattamistani. Mistä se edes oli lähtöisin? Jossain vaiheessa vain huomasin istuvani metrin päässä 42 tuuman televisiosta ja kiroilevani kuin Kapteeni Haddock tuomarille, vastustajalle tai oman pelaajan epäonnistuneelle syötölle. Miten näin pääsi käymään?

Tarkin vastaus mitä voin kysymykselle antaa, on että kannatukseni kypsyi pikkuhiljaa vuoden 2006 aikana ja oli vakiintunut jo vuonna 2008. En ole siinä mielessä onnellinen, että voisin antaa tarkan päivämäärän milloin rakkaus seuraan syntyi. En voi kertoa tarinaa siitä, kuinka kävin ensimmäistä kertaa isän kanssa katsomassa pelin rakkaalla Highburylla syksyisenä sunnuntaina. En asu Pohjois-Lontoossa eikä isäni kannata mitään seuraa. Tarinani faniuden synnystä on siis huomattavasti tylsempi, kuin jollain muulla. 

Lähdin keväällä 2006 Englantiin vaihtoon Bristolin yliopistoon. Kausi oli siis tuossa vaiheessa jo puolivälissä, Chelsean ja Manun dominoidessa liigaa. Valioliigan seuraamisen olin aloittanut semi-aktiivisesti jo edellisellä kaudella, lähinnä fantasy footballin takia. Lisäksi olin saanut kaverilta Footbal Manager 2005 -pelin, joten minulla oli liigasta, pelaajista ja joukkueista jonkinlainen käsitys. En tosin tiennyt mitään peliin liittyvästä kulttuurista, vastakkainasetteluista tai muusta. Esimerkiksi ihmettelin kovasti miksi Arsenalia kannattava kämppikseni kiristeli hampaitaan, kun kerroin juuri aloittaneeni Football managerissa kauden Tottenhamilla. Kohteliaana ja mukavana brittinä hän ei tästä huomattanut, mutta ilme kertoi tarpeeksi. 

Englannissa minulla oli kämppiksenä seitsemän brittiä, joista poikia oli lisäkseni kolme. Hyvin nopeasti huomasin kuinka iso asia jalkapallo Englannissa todellisuudessa oli. Se näkyi kaikkialla, mainoksissa, televisiossa, keskusteluissa ja lehdissä. Meni mihin tahansa pubiin, niin televisiosta tuli lähtökohtaisesti pelkästään futista (livenä tai uusintoina) joskin yksi televisio oli yleensä pyhitetty kriketille, rugbylle tai hevosurheilulle. Jalkapalloa ei päässyt karkuun, joten huomaamattani antauduin sille täysin. Kävin kämppisten ja heidän kavereidensa kanssa viikonloppuisin katsomassa pelejä pubeissa ja nautin suuresti näiden tunnelmasta. Kaikki olivat kohteliaita, joskin omaa jengiä kannatettiin innokkaasti. Bristolin omat jengit pelasivat tuolloin kaksi sarjaporrasta alempana, joten valioliiga oli ykkösjuttu kaupungissa. 

Jalkapallo säilyi merkittävässä roolissa koko vaihtoni ajan. Seurasin useamman pelin joka kierroksella ja viikon kohokohtana oli BBC:n mahtava Match of the Day, joka näytti koosteen kierroksen kaikista peleistä. Jossain vaiheessa huomasin, että seurasin hieman aktiivisemmin Arsenalin otteita ja valitsin sen pelaajia omaan Fantasy-joukkueeseen. 

Jälkikäteen ajateltuna oli vuosi 2006 hyvin merkittävä Arsenalin historiassa. Kyseessä oli Dennis Bergkampin ja Thierry Henryn viimeisestä kaudest Arsenalissa. Ja tietenkin kyseessä oli viimeinen kausi Highburylla. Ja olihan jengi myös mestareiden liigan finaalissa. Mutta koska rakkauteni oli tuossa vaiheessa vasta pieni kipinä jossain aivojen perukoilla, en ollut täysin tietoinen kauden historiallisuudesta. Tiesin toki Berkgampin ja Henryn, mutta en ollut seurannut heidän uraansa sen tarkemmin. Henry merkitys oli minulle fantasy footballin kallista 14 miljoonan hintaa. Bergkamp oli puolestaan tuttu lähinnä Hollannin maajoukkueesta. 

Suomeen palattuani huomasin, että seurasin edelleen Arsenalin otteita täältä käsin. Jouluna vuonna 2007 sinetöin lopulta liittomme, kun hankin itselleni Canal Sport -paketin. Nyt pääsin käsiksi otteluihin kotoa käsin (tuolloin otteluiden näkeminen Jyväskylässä oli haastavaa, käytännössä yhden pubin varassa). Keväällä 2008 muut joukkueet jäivät jonkinlaiseen "aivan sama" -tasolle, mutta huomasin jännittäväni Arsenalin pelejä yhä enemmän. Viimeistään siinä vaiheessa kun kieltäydyin bileisiin menosta pelin takia, huomasin olevani niin sanotusti koukussa. 

Jälkikäteen olen harmitellut, etten alkanut kannattajaksi aiemmin. Silloin olisin pystynyt nauttimaan tuosta kaudesta paljon paremmin. Ja todennäköisesti olisin käynyt katsomassa pelin Highburylla. Toisaalta kannattajuuden myötä on tullut monia muita upeita hetkiä, joita on ollut seuraamassa: Arshavin tekemässä 4 maalia Liverpoolin verkkoon, Henryn paluu, Manun kaatuminen vieraissa Welbeckin maalilla (itkin päätösvihellyksen jälkeen, olin niiiiiin kauan halunnut nähdä Manun kaatuvan Old Traffordilla) ja kaksi peräkkäistä FA-cupin voittoa. Faniuden parhaimpia puolia on se, että muistoja - niin hyviä kuin huonoja - tulee jatkuvasti uusia. Aina on se kuuluisa uusi kausi.

Vaikka minulla ei ole samanlaista tarinaa kerrottavana, kuin monella Pohjois-Lontoossa kasvaneella, niin on meillä yksi yhteinen piirre: rakkaus Arsenalia kohtaan. Rakkauteni seuraa kohtaan ei syntynyt yhtäkkiä, vaan kasvoi pikkuhiljaa. Ajattelen kuitenkin, että siinä on jotain samaa, miten Nick Hornby kuvaili omia tuntemuksiaan Hornankattila -kirjassaan: 

"Rakastuin jalkapalloon samoin kuin myöhemmin naisiin: yhtäkkiä, selittämättömästi ja arvostelukyvyttömästi, tulematta lainkaan ajatelleeksi millaista tuskaa tai raastavia tunteita se voisi tuottaa".

Samaistuin tähän toteamukseen hyvin voimakkaasti, vaikka oma rakkauteni ei ollutkaan samalla tavalla yhtäkkistä. Selittämättömyys ja arvostelukyvyttömyys puolestaan osuvat naulan kantaan. Myös tuska on tullut tutuksi, kuten aina rakkaudessa. Harmittavasti tuskan tunne tuntuu olevan vain turhan yleinen Arsenalin kannattamisessa. 

Fanittamiseni ei alkanut Arsenalin kannalta parhaaseen aikaan. Joukkue oli vuoden 2006 jälkeen muutoksen kourissa ja muutto uuteen stadioniin toi omat haasteensa. Pääsin itseasiassa ensimmäistä kertaa tuulettamaan Arsenalin pokaalia viime vuonna FA-cupin merkeissä. Jotenkin nämä vaikeudet vain syvensivät omaa faniuttani. En missään vaiheessa edes miettinyt kelkan kääntämistä turhautuneena joukkueen tekemiseen. Vaikka joukkue pelasi kuinka surkeasti, niin seisoin sen rinnalla. Olo oli kuin Martti Lutherin toteamus oikeudenkäyntinsä aikana: tässä seison enkä muuta voi. 

Arsenalin kannattaminen on tarjonnut niin iloja kuin suruja ja tässä on juuri kannattamisen ydin: se tarjoaa jatkuvasti tunnetilojen koko skaalan. Aina euforiasta raivoon, jännittyneisyydestä helpotukseen ja onnellisuuteen. Nämä kaikki tuntemukset tulevat hyvin tutuiksi kauden aikana. Arsenalin tapauksessa ne tulevat tutuiksi itseasiassa yhden ainoan pelin aikana. 

Tätä on myös todella vaikea selittää sellaiselle, joka ei seuraa urheilua tai kannata mitään joukkuetta. Kavereiden yksi suurista huveista on seurata minua, kun katson jotain tiukkaa peliä. Samalla olen kuullut monesti saman kysymyksen: miksi ihmeessä sinä jaksat tätä? 

En oikeastaan edes tiedä. Kannatus on nykyisin niin tiivis osa itseäni. Välillä se näkyy selkeämmin, mutta välillä hieman heikommin. Pyrin lähtökohtaisesti katsomaan kaikki pelit, mutta jos pelipäivälle sattuu jokin tärkeä meno, niin en menetä yöuniani. Tosin nykyaikana tulosten seuraaminen on huomattavasti helpompaa mitä enemmän. Viime aikoina olen itseasiassa koittanut ottaa hieman rennompaa otetta kannattamiseen: pyrin olemaan stressaamatta pelien suhteen ja olla hermostumatta aivan niin usein. Välillä tämä toimii, välillä ei. Vaikka miten yritän ottaa rauhallisesti, niin onko mitään raastavampaa kuin Arsenalin 1-0 johto? 

Olen pyrkinyt tuomaan myös tätä rauhallisempaa ja analyyttisempaa tapaa osaksi tätä blogia. Mitä hyötyä siitä lopulta on, jos kuvainnollisesti naama punaisena puhkuisin täällä raivoani ja pettymystäni. Olen myös huomannut, että kirjoittamalla asioiden on tapana selkeytyä. Tämä on itseasiassa hyvä neuvo noin yleisesti ja mitä koitan myös oppilailleni korostaa. Tuntemusten välittyminen on hyvä, mutta itse en pidä liian kärjistetyistä ja hyökkäävistä näkemyksesti. Mutta hei, jokainen meistä voi kannattaa miten haluaa, joten en saarnaa tästä enempää.

Kesä on ollut jalkapallon suhteen rauhallista, mutta ainakin minä odotan jo tulevaa kautta kuin kuuta nousevaa. Vaikka tiedän, että se tulee pitämään myös hermoja raastavia hetkiä. Toisaalta sieltä voi löytyä myös 5-0 voitto Chelseasta Stamford Bridgellä ja lähikuva Mourinhosta otsasuonet pullottaen syömässä ruohikkoa. Aina voi unelmoida. Tai ainakin muistella menneitä hyviä hetkiä, kuten Arshavinin neljää maalia Liverpoolin verkkoon. 

Tällaista tällä kertaa, ensi kerralla jotain vähemmän syvällistä. 

Myöhempään!